Hevosen elinolot ovat muuttuneet nopeasti.

Vaikka hevonen ei eläimenä ole muuttunut satoihin vuosiin, niin hevosen elinolosuhteet ovat muuttuneet viimeisen 50 vuoden aikana huomattavasti. Sopeutuminen noin nopealla aikavälillä on vaativa tehtävä luontokappaleelle, kun siihen ei meinaa kyetä edes ihminen, joka tätä nopeaa elinolojen muutosta on itse aiheuttanut.

Aika, jolloin hevoset vielä olivat jokapäiväisessä työkäytössä ja ihmisen korvaamaton apu maatiloilla, ei vielä ole niin kaukana takana, ettei siitä olisi paljon tietoa tarjolla ja vanhemmalla väestöllä vielä hyvässä muistissa. Mutta tuosta tiedosta ei olla pitkään aikaan oltu enää kiinnostuneita, sillä monille on jo muodostunut käsitys, että kaikki nykyaikainen, uusi tieto on tutkittua ja toimivampaa kuin vanha kokemukseen pohjautuva perinnetieto. Sääli vain, että nykyistä tiedon tulvaa ohjaa usein kaupallisuus, sekä kaiken tehotuottaminen ja teollistaminen. Myös nykyisiä tutkimuksia rahoittaa lähes aina kaupallinen taho, joten tuloksia mielellään muokataan myös myytävän tuotteen myyntipuheiksi

  

Ilman hevosta, ei maatilan raskaampia töitä aikoinaan voitu tehdä.

Maamme historiassa hevosilla on ollut erittäin tärkeä rooli, sillä hevosten hyvinvointiin, sekä työkykyyn perustui maatilojemme vauraus ja tuotantokyky. Viljan viljely oli aikoinaan pääasiallinen maatilojen tuottava elinkeino, lehmiä pidettiin vain kotitarpeiksi ja tuottamaan lannoitetta viljapelloille. Kun sotien jälkeen metsäteollisuus aloitti voimakkaan kasvun, ja hevosten käyttö sekä tarve lisääntyi myös maatilojen ulkopuolella, Suomessa oli tuolloin yli 400 000 hevosta, vaikka paljon hevosia menehtyikin sodassa, tai jäi Venäjän puolelle.

  

Viljelty heinä, ei ole itsestään selvyys.

Heinän viljelyllä on lyhyt historia. Heinää ei varsinaisesti viljelty maassamme ennen sotia, vaan talven varalle kotieläimille kaadettiin luonnonniittyjä sekä joutomaita. Kesäisin lehmät ja hevoset laidunsivat lehtohaoissa tai järvien rannoilla. Sotien jälkeen kun heinänviljely alkoi kehittyä ja AIV rehun tulessa muotiin, niin leipäviljan tuotanto sai pikkuhiljaa väistyä. Karjan pito helpottui huomattavasti, kun säilöheinän tarjonta lisääntyi. Maatalouden suunta alkoi kääntyä karjataloudeksi, ja maidontuotanto lisääntyi räjähdysmäisesti. Lypsykarjan tarpeet alkoivat silloin määrätä heinän laatua ja tarvetta.

  

Hevoset kävivät tarpeettomiksi

Traktorit valtasivat maatalouden työt itselleen 50-luvulta lähtien ja pian hevoset saivat väistyä niittokoneiden ja kyntöaurojen edestä. Hevoskanta romahti lyhyessä ajassa alle 40 tuhanteen yksilöön 60-luvulla (eli vain noin 10 % jäi pääasiassa kotieläimiksi tai harrastekäyttöön). Hevosia ei enää arvostettu, joten hevosten ruokaan ei kiinnitetty huomiota, koska hevonen ei ollut tässä nopeasti kehittyvässä maatalouskoneistossa enää tärkeä.

Lypsykarjan ja maitotalouden kehitys muutti koko heinänviljelyn suunnan. Metsää raivattiin pelloiksi sekä olemassa olevia peltoja alettiin salaojittaa ja lisäpinta-alan tarpeessa, ja nuo tuiki tärkeät yrttirikkaat ojien pientareet, lehtohaat ja niityt alkoivat kadota. Samalla viljellyn heinän laatu alkoi muuttua enemmän maidontuotantoa ja karjataloutta palvelevaksi. Siirryttiin yksipuoliseen heinänkasvatukseen ja timotei alkoi pikkuhiljaa vallata pellot. Maidon määrä (eli tuotos) piti kasvaa ja meijereitä syntyi kuin sieniä sateella, samalla maidon laadun piti tuolloin olla mahdollisimman rasvaista. Hevosten ruoka unohtui tässä tuotannon kasvun tiimellyksessä, eikä se ollut edes tämän kehityksen tavoite.

 

Hevosen tarpeet ovat erilaiset kuin lehmän.

Vasta viimeaikoina yhä useampi hevosen omistaja on huomannut saman, minkä vanhemmat hevosmiehet ovat ymmärtäneet jo pitkään. Siis sen, että tuo maidontuotantoa varten tehoviljelty vahva heinä ei ole aroeläimen eli hevosen ruokaa. Hevonen, joka on sopeutunut tuhansien vuosien saatossa valkuaisaineköyhän heinän kuluttajaksi, sekä pienen mahalaukkunsa vuoksi ruokailemaan lähes kokoajan, kärsii suunnattomasti aineenvaihdunta- ja mahavaivoista johtuen vääränlaisesta ruokinnasta.

Hevosten määrä on kasvanut viimeisten 30 vuoden aikana lähemmäs 70 000 yksilöön, joka silti on vain alle viidesosa hevosten määrästä sotien jälkeen. Hevosurheilu ja hevoset harrastuksena, on saanut mahtavat mittasuhteet lyhyessä ajassa. Hevosen arvostus, sekä hevosiin käytettävä rahan määrä on täysin muuttunut tuona aikana.

 

Ikävä kyllä, väliin on jäänyt sukupolvi tai kaksi, joilla ei ole enää perintönä tullutta tietoa hevosen hoidosta ja tarpeista. Monet hevosten omistajat ovat täysin monenkirjavien markkinavoimien ja myyntipuheiden varassa, kun hevosen ruokintaa suunnittelevat. Nykyisin kuvitellaan, että tuo tuhansien vuosien geeniperimä ja lajiominaisuus olisi jotenkin muuttunut. Ei haluta ymmärtää, että näille aroeläimille ei yksinkertaisesti sovellu yksipuolinen, yksilajinen, kivennäis- ja vitamiiniköyhä heinä, täydennettynä liian suurilla väkirehuannoksilla ja että hevosen kivennäis- ja vitamiinitarpeet voitaisiin korvat epäorgaanisilla ja synteettisillä, huonosti sulavilla teollisuusvalmisteisilla lisärehuilla. Ajattele, että hevonen voi elää 30-vuotiaaksi, niin tuo vaatimus tarkoittaisi, että yhden hevosen elämän aikana sen ruuansulatusjärjestelmän tulisi muuttua samaa vauhtia rehutuotannon ja teollistumisen mukana.

 

 

Hevosen ravinnosta ovat kadonneet luonnon monipuoliset kasvit

Erilaisten kasvien terveyttä ylläpitävä vaikutus on edelleen tärkeää hevosille, jo geeniperimän ja lajiominaisuudenkin vuoksi. Kasvissyöjinä hevoset käyttävät kasvien tarjoamasta ravintoarvosta hyväkseen kaiken tarvitsemansa, vitamiineista kivennäisiin, kun taas viljelty yksipuolinen heinä ei voi näitä kaikkia luonnollisestikaan tarjota. Monet kaupunkitallien hevoset, sekä raviratojen hevosasukkaat, eivät saa enää maistaa näitä luonnon omia herkkuja kuten voikukkaa, koivunlehteä, takiaista tai nokkosenversoa, puhumattakaan monista muista tärkeistä kasveista, jotka luonnollisesti ovat aikoinaan hoitaneet hevosen terveyttä ja kuuluneet hevosen päivittäiseen ravintoon. Saati, että näitä erilaisia kasveja olisi tarjolla ympäri vuoden!  Perinteikkäässä hevosmaassa, Unkarissa, jossa on jalostettu Euroopan parhaimpia työ- ja harrastehevosia vuosisatoja, hevosmiehet sanovat, että hevoselle parasta on ehdottomasti luonnonheinä, jossa tulee olla vähintään 35 erilaista kasvia.

Heinän muuttuminen yksipuoliseksi ja teholannoitetuksi tuotteeksi, on tehnyt markkinoille tilaa monenlaisille lisävalmisteille. Mutta, välittävätkö näitä teollisuusvalmisteisia rehuja, lisävitamiineja ja kivennäisiä tuottavat tehtaat todellakin hevosen terveydestä, vai toimivatko yksinomaan markkinatalouden ja rahapolitiikan ehdoilla. Hevosen omistajille tarjotaan enemmän ja enemmän tuotteita, jotka ovat ikävä kyllä useimmiten epäorgaanisia, lisättynä synteettisillä vitamiineilla, siis ainoastaan surullisia jäljitelmiä luonnon omista antimista.